Ei tullut Carola Lindholmista cheerleaderiä, vaikka sinne isä ja äiti hänet ensimmäisen harrastuksensa pariin ohjasivatkin. Veri veti kouvolalaisen pikkutytön vanhempien jalanjäljissä kentän rajojen sisäpuolelle. Soikean muotoinen pallo piti saada käsiin ja heittämään sitä eteenpäin. Ja sama halu jatkaa pulppuamistaan Carolan sisällä edelleen, kaksi vuosikymmentä myöhemminkin. Nykyisin jenkkifutis on muuttunut toki lippupalloksi, flagiksi.

Mennään ajassa vielä cheerleadingiäkin kauemmas Carolan elämäntavaksi tulleen harrastuksen lähtökohtien suhteen. Kuntsilla, Kouvolan Kuntotalolla, järjestettiin 90-luvun alussa paikallisen terveydenhuolto-oppilaitoksen opiskelijoiden varainkeruuna disko ja järjestysmiehiksi hankittiin paikallisen jenkkifutisjoukkueen isoja poikia. Järjestäjien ”joukkueessa” pelasi Birgitta ja järkkäreiden ”puolella” Mika. Heidän perässään soikean pallon perässä on lajivalintansa tehnyt tytär-Carola, joka ilmestyi kuvioihin Lindholmin perheeseen muutamia vuosia vanhempien diskoillan ensitapaamisen jälkeen.

– Kyllä kyse on todellakin koko perheen harrastuksesta. Soikea pallo ollut perheen yhteinen asia aina, Kouvolassa edelleen lajin parissa valmentava ja vaikuttava Mika Lindholm kehaisee selkeästi ylpeänä.

Lippupallon perässä viime vuodet Ruotsin ja Itävallan liigoissakin pelannut Carola muistelee omaa lajivalintaansa aika perinteisenä tapahtumaketjuna.

– Kyllähän se lähti siitä, että molemmat vanhemmat pelasivat jenekkifutistaja itse sitten pääsin poikien mukaan pelaamaan varmaankin kahdeksan vuoden ikäisenä. Lippupallo tuli sitten mukaan myöhemmin ja 2013 ”flagi” alkoi syrjäyttää lajina ”jefun” minun harrastuksissa. Toki pelasin jefua pääsarjassa 2017 asti, ja ”one more year” -henkisesti 2022 vielä kerran, Carola kertaa.

Lippupallossa Carolaa viehätti, ja viehättää toki edelleenkin, lajin teknisyys sekä nopeus

– Pelinrakentajana tykkään heittää palloa ja tässä lajissa heittohyökkäys on vielä isommassa roolissa kuin jefussa. Oli siis helppoa siirtyä lajista toiseen.

Lippupallo lajina kuvaillaan yksinkertaisesti ”amerikkalaisen jalkapallon kevyeksi versioksi, jossa ei ole kovaa kontaktia, estämistä tai taklaamista”. Toki siinä on sitten paljon asioita tilalla, joita ei jenkkifutiksesta löydy. Etenkin heittopelin rooliin suuruus on yksi niistä.

Mika Lindholm kuuluu lippupallon pioneereihin maassamme ja toimii edelleen lajin parissa niin valmentajana, pelaajana kuin muutenkin lajin saarnamiehenä etenkin Kymenlaaksossa.

– Kun lopettelen 2000-luvun alussa jenkkifutiksen pelaamista, niin lippupallo alkoi samaan aikaan rantautua Suomeen. Toimin aika alusta asti lajissa hyvinkin aktiivisesti. Aluksi höntsäiltiin joitakin vuosia, mutta vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen vaihteessa se alkoi muuttua vakavammaksi. Siitä tässä nyt sitten on menty ja nykyisellään odottelen löytäväni muita ikämiehiäkin mukaan, jotta pääsisi itsekin pelaamaan muiden kuin nuorempien kanssa. Pää katsos toimii edelleen, mutta jalat ei ihan pysy mukana, Mika nauraa.

Tyttären tulo mukaan lajiin oli omanlainen kokemus isä-Mikallekin. Nyt isä uskaltaa jo paljasta, että Carolaa tuli suojeltua kyllä poikien keskellä.

– Alkuvuosina piti kyllä katsella mihin paikkaan häntä laittoi kentälle. Oli monen ikäistä ja kokoista poikaa silloin mukana. Hyvin tuo viihtyi ja kipinä näköjään jatkuu edelleen, ylpeä isä naurahtaa.

Carola muistelee, että hänelle täytyi jakea erikoislupaakin poikien kanssa pelaamiseen.

– Nautin kontakteista jefussa nuorempana, mutta nykyisiin taas ”flagin” taktisuus kiinnostaa. Kyllähän sitä on tullut kuultua vuosien aikana kysymyksiä lajien sopivuudesta tytöille ihan tarpeeksi. Sitä voi varmastikin olla ylpeä siitä, että on ollut yksi tienraivaaja tällä tavalla nykyisille tytöille lajien parissa.
Vaikka Carola nähtiinkin SM-viikolla Kouvolan Indiansien riveissä pelaamassa SM-tittelistä lippupallossa, ei häntä nähdä tulevana kesänä kentällä Lahdessa ja Pajulahdessa järjestettävissä lajin MM-kisoissa. Syy on mitä mainioin.

– Toimin kansainvälisen myynnin ja markkinoinnin tradenomiksi valmistuttuani nykyisin Palulahden urheiluopistossa tapahtumakoordinaattorina ja pääsen nyt järjestämään lajin historian suurimpia MM-kisoja. Se on mahtava mahdollisuus, Carola hehkuttaa.

Haaveita toki kentän rajojen sisälläkin riittää.

– Lippupallo on mukana Los Angelesin olympialaisissa 2028. Kyllähän iso unelma on edustaa Suomen olympialaisissa. Kuinka kaukainen tämä haave on, se on sitten toinen asia. Lyhyemmän aikajänteen haaveita on pelikausien metsästäminen vaikkapa sitten eri maista ja joukkueen kanssa kesällä Ruotsin mestaruussarjaan osallistuminen. Kyllähän kirkkaimmat mitalit on aina mielessä, Carola virnistää.

Carola haluaa myös muistuttaa omasta arvostuksestaan vanhempiensa lajin ja hänen harrastuksensa eteen tekemän työn puolesta.

– Kyllähän me olemme aikamoinen perhe vääränmuotoisen pallon perässä, Carola heittää ilmaan haastatteluhetken päätteeksi ja saa isänsä myös naurahtamaan hyväksyvästi.

Teksti ja kuvat: Toni Flink

Ei varmasti ole kovastikaan värikynällä kirjoitettua totuutta, että Jyväskylän AaltoAlvari uimahalli on toiminut ”kolmantena” Tourusen perheen viiden lapsen kasvattajana.  Äiti Eeva Tourunen ”joutui” uintikärpäsen puraisemaksi jo omassa lapsuudessa ja sitä samaa hyvää tartuntaa on havaittavissa laajasti myös seuraavassa polvessa.

– Kyllähän me on tehty valinta, että näin me elämme tietyn ajanjakson elämässämme. Sanoisin, että uinti ja seuratoiminta on suojellut meidän lasten kasvamista ainakin jollain tavoin. Kaveriporukkaa on kertynyt kaikille täältä yhteisen tekemisen kautta. Näen jo myös vanhempien lastemme kautta sen ohjanneen valintoja murrosiässä oikeaan suuntaa, mietiskelee hymyssä suin Jyväskylän SM-viikon uintikilpailujen aamu- ja iltakisojen välissä Eeva Tourunen, 43.

Tällä kertaa tutussa paikassa viikonloppu kuluu ratatuomarin toimessa.

Itse ”kohtalaisena seuratason kilpailijana” lukioikäiseksi harrastuksenaan uinut Eeva kouluttautui jo tuolloin itse uimisen ohessa valmentajaksi. Muutamien vuosien tauon jälkeen omien lasten kautta harrastuksen kipinä syttyi uudelleen uimakoulujen kautta roihahdellen siitä melkoiseksi koko perheen yhteiseksi liekiksi.

Laukaassa, noin 25 kilometriä päässä Alvar Aallon suunnittelemasta Jyväskylän uimahallista, asuvaan Tourusen perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi viisi 12-20 -vuotiasta seuraavan polven edustajaa. Lapsista nuorimmaista lukuun ottamatta kaikki ovat harrastaneet nykyisessä Jyväskylän Aallossa uintilajeja: kilpa- tai taitouintia.

Tie kodin ja uimahallin välissä on tullut tutuksi siis vuosien aikana.

– Kyllähän sitä on kolmeakin edestakaista lenkkiä päivässä tehty, Eeva naurahtaa.

Lapsista kolme on ehtinyt jo toimia myös äitinsä vanavedessä uimakoulun ohjaajina ja kaksi heistä valmentaakin jo seurassa. Tämäkin lämmittää selkeästi isosti äidin sydäntä. Vanhimmalle lapsista liikunta on suuntautumassa myös opiskelun kohteeksi.

– Onhan tässä saanut seurata lasten harrastamista omalta osaltani aitiopaikalta ja olla samalla tekemisissä lajin ja ihmisten kanssa, joista todella pidän. Täältä on mielestäni saatu hyvää mallia monella tapaa myös lapsillemme, sekä hyviä ystäviä kaikille, Eeva hymyilee.

Eeva toimii lastensa äidin ja kuljettajan roolin lisäksi Jyväskylän Aallossa mm. johtokunnan jäsenenä, vetää kisaryhmää sekä tuomaroi. Tämä oman työn ja opiskelujensa ohessa.

– Monesti lasten treenatessa käyn itse uimassa ja saunassa sekä sen jälkeen availen tässä koneen opiskelujen suhteen, Eeva kertoo hallin tutussa kahvion pöydässä.

Uimahalli on selkeästikin Eevalle sekä myös muille Tourusen perheessä ns. toinen koti.

– Totuuden nimissä kyllä meistä joku täällä taitaa olla joka päivä!

Entä sitten jonain päivänä, kun uinnin lisäksi soittamista harrastavat lapset kasvavat kaikki ikään, ettei vanhempia enää ”tarvita” uintiharrastuksen tukemisessa.

– Kai sitä pitää ruveta sitten itse taas uimaan kilpaa! Ei vaan, eiköhän näitä juttuja jatketa silti täällä altaan reunalla. En millään usko, että kokonaan täältä pois jäisi. Saan täältä todella paljon energiaa: omien lapsien, mutta myös totta kai muidenkin lasten kautta. Täältä saa liikunnan ilon välittämää fiilistä, Eeva kuvailee.

Teksti: Toni Flink, kuva: Sakari Kuokkanen

Minkä lajin suuntaan tahansa Jyväskylän SM-viikon aikana katseensa käänsi, löytyi sieltä intohimoisia omaan lajiinsa rakkaudella hikeä, kyyneleitä ja usein vertakin vuodattaneita ihmisiä. Ihan sieltä vähäisemmästä päästä kaikkea tätä ei ole tehnyt omaa lajiaan judoa aitiopaikoilta jo kuuden eri vuosikymmenen aikana katsellut Jaakko Saari: olympiakävijä, päävalmentaja ja kuuden eri päävalmentajan ”oikea käsi”.

Kaikki 66-vuotiaan ex-lentoupseerin näkemykset eivät todellakaan kaikessa silittele tätä päivää, mutta se on helppo ymmärtää miehen taipaleen pituutta ja värikkyyttä kuunnellessa. Maailma on muuttunut judon ympärillä valtavasti ja judo sinänsä ei niitä muutoksia olisi kaivannut kovastikaan. Intohimo omaan lajiin saattaa useinkin sisältää hyväksyntää ajan muutoksiin aika nihkeästi.

Se on kuitenkin varma, että Jaakko Saaren sydämeen on ikuisesti ”tatuoitu” judo.

Naapurin pojan innostamana judon Tikkakoskella teininä löytänyt Saari sai ensimmäisen vahvan sykäyksensä lajiin Kotkan Judoseuran Henrik Budichin pitämältä alkeiskurssilta 1972. Ensimmäistä vyötä kurssin päätteeksi seurasi kohta laijn perässä siirtyminen Jyväskylään isompaan porukkaan ja 1974 nuorimies löysikin itsensä nuorten maajoukkueesta ja heti perään tuli ensimmäinen miesten SM-mitalikin.

– Kyllähän Jyväskylän porukalla oli iso merkitys urallani alkuaikana. Meillä oli todella hyvä porukka, jossa oli hyvä olla monella tapaa. Meistä kolme lähti sieltä sitten Santahaminaan urheilujoukkoihin ja kaikki voittivat Suomen mestaruuden, Saari kertoo ryhmän tärkeydestä alkuajoiltaan lajissa.

Aktiiviura vei Saaren moniin arvokisoihin, jopa olympialaisiin. Moskovassa 1980 epäonnea riitti kuitenkin, kun hänet ilmoitettiin väärään sarjaan ja lopulta kisaaminen jäi avoimeen luokkaan osallistumiseen. Sotilaiden MM-kisoista tippui mitaleita mukaan, samoin sen ajan ns. maailmancupista.

Juuri ennen Los Angelesin 1984 terveys iski stopin olympiahaaveille ja ura päättyi Jaakon mukaan ”yksikätisenä” seuraavana vuonna sotilaiden MM-kisoihin.

Judo ei kuitenkaan todellakaan päästänyt otettaan irti Jaakosta. Seuraavien reilun kolmen vuosikymmenen ajan Saari ehti toimia pari vuotta päävalmentajana 2010-luvulla, mutta peräti kuuden eri päävalmentajan ns. oikeana kätenä, liittovalmentajana puolustusvoimien työnsä ohessa.

– Mietin uran päätyttyä, että ehkä elämä muuttuu vähemmän, kun pysyn lajissa mukana. Toki pienestä kai se oli kiinni, kun olin kuitenkin mennyt maajoukkueleirille joukkuekavereita hyvästelemään alun perin, Jaakko naurahtaa elämän polun yllätyksellisyydestä ja jyrkistäkin mutkista.

Valmentajavuosien aikana Saari on nähnyt valtavasti judoa kansallisesta, mutta myös kansainvälisestä näkökulmasta. Vaikka laji on loistava myös kuntoilumuotona, Saaren sydän sykki kilpailemiselle.

– Olen aina tykännyt siitä, että vastaan omista teoistani. Jos asiat eivät toimi, syyllistä voi katsoa peilistä. Kun taas toimii, voin olla tyytyväinen itseeni. Judo on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen laji, jossa on rajattomat mahdollisuudet kehittää taitojaan. Vähän rajuakin se on. Laji on aina sopinut minulle ja viehättänyt minua, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Lajietiketti on tärkeä: sinulla on otellessa vastuu myös vastustajastasi. Kilpaileminen on kamppailulajien liima, siitä en anna periksi, Saari toteaa jämptiin tapaansa.

– Minne tahansa maailmassa on judon kanssa mennyt, niin on aina ollut tervetullut. Lajiväki puhuu ”samaa kieltä” kaikkialla. Salien ovet ovat olleet auki ja kunnioitus toista kohtaan on aina olemassa.

Nykyisin Saari vetää treenejä Jyväskylässä Jigotaissa junnullle pari kertaa viikossa.

– Liikaakin varmasti yritän tuputtaa asioita heille, pitäisi itse olla enemmän halua oppia. Haluaisin, että kilpailtaisiin. Se kehittää kuitenkin henkistä puolta mielestäni parhaiten. Itse opin aikoinani voittaessa aina jotain ja hävitessä paljon enemmän, Saari vähän haikeanakin toteaa.

Vaikka moni asia on Jaakko Saaren selkeästi erittäin rakkaassa lajissa muuttunut kokeneen tekijän mielestä liikaa, judon ote ei miehestä irti päästä. Se kertonee tarvittavan.

Judo on kuulunut alusta alkaen SM-viikon lajeihin. Jyväskylässä kisattiin avoimen luokan Suomen mestaruuksista.

Teksti: Toni Flink, kuva: Tomi Hänninen

Kun kuusi urheilijaa kiitää ympäri jääkiekkokaukaloa lähes kiinni toisissaan pitkäteräisillä luistimilla lähes viidenkympin nopeudella, on ilmassa jännitystä ja jopa vaaran tunnetta ainakin lajiin tottumattoman katsojan näkökulmasta. Tätä on short track -luistelu.

– Onhan tämä todella intensiivinen laji, kun kaukalon ympäri mennään isossa porukassa lähes kahdeksassa sekunnissa. Muitakin tapahtumia riittää sitten usein. Onhan tämä vähän extremeä, mutta turvallista sellaista, tiivistää SM-viikon short track -luistelun järjestelyistä vastaavan jyväskyläläisen KENSU:n puheenjohtaja Verneri Kinnunen.

Itse pikaluistelumaajoukkueessakin useamman vuoden ajan mukana ollut Kinnunen puhuu short trackista silmät leiskuen. Suomessa edelleenkin vuosikymmenten harrastamisen jälkeenkin kovin pienenä pysynyt laji omaa suuren potentiaalin, niin kilpaurheilullisesti kuin katsojapotentiaalikin suhteen edellämainituista syistä. Eikä myöskään vähiten siksi, että luistimet sopivat suomalaisten jalkaan, eikä siksi että extreme monia suomalaisia viehättää.

Kinnunen uskoo lajin kasvupotentiaalinen vahvasti.

– Ei me olla kyllä nähty omalta osaltani parin vuoden lajin tekemisen suhteen vielä mitään. Tämä SM-viikon tapahtuma on meille upea juttu TV-näkyvyksineen. Pääsemme näyttämään hienoa lajiamme upeissa puitteissa isommalle katsojamäärälle, hän hehkuttaa.

Kinnunen itse aloitti pikaluistelun nykyisenkin seuransa KENSU:n luistelukoulussa 6-vuotiaana, noin 25 vuotta sitten. Uralla kokemusta on pikaluistelusta maailmancupin kisoista lähtien, mutta myös kuusi vuotta Ruotsissa treenaten opiskelujen ohessa.

– Meidän treeniohjelmaan kuului Ruotsissa myös short trackiä 1-2 kertaa viikossa ja sieltä ihastus lajiin on jäänyt elämään. Tykkäsin siitä jo kovasti treenimuotona pikaluistelijana.

Kysyttäessä kenelle laji sopii Kinnusen vastaus tulee nopeasti ja tyhjentävästi.

– Short track sopii kyllä kaikille vauhdista pitäville ikään katsomatta. Meininki on sähköistä ja tässä on mahdollisuus päästä todella kovaa omilla lihasvoimilla

KENSU:lla mukana on kaikentasoisia luistelijoita luistelukoululaisista Suomen kärkimenijöihin. Kerran viikossa seuralla on kaukalossa vakiovuoro ja kolmasti viikossa Viitamäen 333 metrin radalla ulkona. Seurassa on jäseniä luistelukoululaiset mukaan laskien 150 ja viikottain short track -vuoroilla heitä nähdään reilut parikymmentä.

– Meillä on tarjota ihan mukavasti valmennusta jo eritasoisille luistelijoille, mutta toki lisää väkeä tarvitaan tällekin puolelle aina. Resurssien kasvun myötä kehitystäkin syntyy, siihen seura panostaa. Me olemme jo saaneet luotua lajikulttuuria short trackinkin puolelle, Kinnunen listaa.

Yksi lajia suuresti eteenpäin vievä voima olisi esikuvat.

– Esikuvia tietysti tarvittaisiin ja toivonkin, että muissakin pikaluisteluseuroissa otettaisiin short track omakseen, Kinnunen heittää toiveitaan ilmoille.

Lisätietoja short trackistä Suomen Luisteliliiton sivuilla
https://www.luisteluliitto.fi/short-track/

Teksti: Toni Flink, kuva: Tomi Hänninen