Ajankohtaista

Lehdot ovat tehneet kaikkea ja vähän enemmänkin jousiammunnan eteen

38 vuotta sitten muutama iittiläinen nuori mies sai päähänpiston tilalta porukan yhden jäsenen omistaman urheiluliikkeen kautta itselleen puiset jouset ja lähteä kokeilemaan miltä jousiammunta tuntuisi. Käytännössä porukka lähti aivan nollasta liikkeelle, hetken mielijohteesta. Yksi heistä oli Ensio Lehto, Enska, mies jonka jokainen suomalainen jousiampuja on tainnut oppia tuntemaan viimeisten vuosikymmenten aikana.

– Tilattiin puiset jouset Salmisen Eskolta Sherwood Shopista. Perustettiin Iitin Jousiampujat helmikuussa 1985 ihan pystymetsästä ilman mitään tietoa. Jyräsin ainoan kerran elämässäni itseni väkisin puheenjohtajaksi. No, tähän se on nyt johtanut, Ensio Lehto virnistää Lahden SM-viikon järjestelyn välissä rakkaudestaan harrastukseen Arja-vaimonsa kanssa kertoen.

Lahdessa, kuten niin monessa muussakin jousiammuntakilpailussa, Lehdolla on monta roolia. Ennen kisapäiviä hän oli kasaamassa tapahtuman palasi fyysisesti paikalleen ja kisapäivinä häntä kuultiin mikrtofonin varressa. Ja varmasti monessa muussakin hommassa….

– Kaikille tätä työtä on tehty: lajille, seuralle, itselle. Se on vain niin, että kun puitteet on kunnossa, niin on mahdollIsta mennä eteenpäin. Olen pystynyt itselle ja vähän muillekin näyttämään, että tekemällä on mahdollista muuttaa asioita. Toivottavasti tästä on ollut esimerkkiä muille , Lehto tiivistää.

Puitteiden kuntoon laittamisesta kannattaa Enskaa ja Arjaa kuunnella. Heidän johdolla Iitissä on maan parhaat mahdollisuudet harrastaa lajia. 2014 avattiin ulkokenttä Kymppiranta ja tämän vuoden tammikuussa alettiin ampua L-hallissa

– Kyllä Kymppiranta on yhtään kotiinpäin vetämättäkin Suomen kaunein jousiammuntapaikka. Sen rakensimme karavaanarien entiselle alueelle, tulihan siinä loppuun laitettua henkilökohtaisesti lainaankin nimiä alle puhumattakaan noin 500 talkootunnista, Ensio taustoittaa.

Sisähalli puolestaan alkoi nousta heikkojen talviolosuhteiden myötä.

– Kun puitteet ei ole kunnossa, voi odottaa vain katastrofia, Ensio muistelee ajatuksiaan tuohon aikaan.

Seuran ”järkevät ihmiset”, kuten Lehdot toteavat, eivät syttynyt riskistä oman hallin rakentamiseen. Itse alan yrittäjänä Ensio toteaa vain ”höyrypään edes ehdottavan jotain tuollaista”. No höyrypää sellaisen sitten suunnitteli ja rakensi vaimonsa kanssa oman firmansa kautta. Nyt Iitin Jousiamupujat ovat vuokralla komeassa kotipesässään seitsenvuotisella sopimuksella.

– Ehkä noin 300 000 euroa ja kahden vuoden aikana käytännössä joka päivä rakentamassa vaimon kanssa. Täytyy kyllä myöntää, että olihan se nyt sellainen savotta… Jos alkaisi ajattelemaan negatiivisesti, niin ei mitään tapahtuisi. Kyllä minä tiedän, että ”kusen itseäni silmään” näissä jutuissa joka kerta, ”Enska” nauraa.

Ja sitten siihen klassiseen kysymykseen, miksi jousiammunta ja kaikki tämä työ?

– En minä osaa vastata.

Tässä vaiheessa Arja-vaimo ottaa perheen puheet itselleen.

– Minä jäin heti lajiin koukkuun 1989. Huomasin tämän olevan heti minun laji: keskittymistä, jopa meditiivistä. Tässä lajissa on niin ihania ihmisiä, aivan valtavan hieno yhteisö.

Enska nyökyttää vieressä hyväksyvästi edelliseen.

– Tiedätkö, kun kaikki ikäluokat kisaavat yhdessä, niin tämä laji yhdistää ihmisiä iästä tai asuinpaikasta huolimatta. Ja onhan laji niin monipuolinen.

Lehdon pariskunta on edellä mainitun lisäksi lajin parissa tehnyt seuratoimintaa, kilpaillut, ollut tuomarina, järjestänyt kilpailuja, valmentanut, kuuluttanut, tehnyt piiritoimintaa ja varmasti paljon muutakin.

– Kun sitä halua ja intoa on ollut. Kyllä yhdessä tekeminen on ollut meille valtava voimavara, Lehdot toteavat katsoessaan toisiaan.

Haastattelu päättyy ja viisi minuuttia myöhemmin Lehdot ovat jo pystyttämässä kisapaikkaa Lahden urheilukeskuksen nurmella muuta väkeä sinne apuun odottaessaan.

Helmikuussa Ensio Lehto palkittiin taustavoimana Urheilugaalassa lajin eteen tekemästään työstä.

L-halliin pääsee tutustumaan sen FB-sivujen kautta: https://www.facebook.com/profile.php?id=100088823750764&locale=fi_FI

Teksti: Toni Flink, kuva: Roosa Vilkanen