Ajankohtaista

38 vuotta sitten muutama iittiläinen nuori mies sai päähänpiston tilalta porukan yhden jäsenen omistaman urheiluliikkeen kautta itselleen puiset jouset ja lähteä kokeilemaan miltä jousiammunta tuntuisi. Käytännössä porukka lähti aivan nollasta liikkeelle, hetken mielijohteesta. Yksi heistä oli Ensio Lehto, Enska, mies jonka jokainen suomalainen jousiampuja on tainnut oppia tuntemaan viimeisten vuosikymmenten aikana.

– Tilattiin puiset jouset Salmisen Eskolta Sherwood Shopista. Perustettiin Iitin Jousiampujat helmikuussa 1985 ihan pystymetsästä ilman mitään tietoa. Jyräsin ainoan kerran elämässäni itseni väkisin puheenjohtajaksi. No, tähän se on nyt johtanut, Ensio Lehto virnistää Lahden SM-viikon järjestelyn välissä rakkaudestaan harrastukseen Arja-vaimonsa kanssa kertoen.

Lahdessa, kuten niin monessa muussakin jousiammuntakilpailussa, Lehdolla on monta roolia. Ennen kisapäiviä hän oli kasaamassa tapahtuman palasi fyysisesti paikalleen ja kisapäivinä häntä kuultiin mikrtofonin varressa. Ja varmasti monessa muussakin hommassa….

– Kaikille tätä työtä on tehty: lajille, seuralle, itselle. Se on vain niin, että kun puitteet on kunnossa, niin on mahdollIsta mennä eteenpäin. Olen pystynyt itselle ja vähän muillekin näyttämään, että tekemällä on mahdollista muuttaa asioita. Toivottavasti tästä on ollut esimerkkiä muille , Lehto tiivistää.

Puitteiden kuntoon laittamisesta kannattaa Enskaa ja Arjaa kuunnella. Heidän johdolla Iitissä on maan parhaat mahdollisuudet harrastaa lajia. 2014 avattiin ulkokenttä Kymppiranta ja tämän vuoden tammikuussa alettiin ampua L-hallissa

– Kyllä Kymppiranta on yhtään kotiinpäin vetämättäkin Suomen kaunein jousiammuntapaikka. Sen rakensimme karavaanarien entiselle alueelle, tulihan siinä loppuun laitettua henkilökohtaisesti lainaankin nimiä alle puhumattakaan noin 500 talkootunnista, Ensio taustoittaa.

Sisähalli puolestaan alkoi nousta heikkojen talviolosuhteiden myötä.

– Kun puitteet ei ole kunnossa, voi odottaa vain katastrofia, Ensio muistelee ajatuksiaan tuohon aikaan.

Seuran ”järkevät ihmiset”, kuten Lehdot toteavat, eivät syttynyt riskistä oman hallin rakentamiseen. Itse alan yrittäjänä Ensio toteaa vain ”höyrypään edes ehdottavan jotain tuollaista”. No höyrypää sellaisen sitten suunnitteli ja rakensi vaimonsa kanssa oman firmansa kautta. Nyt Iitin Jousiamupujat ovat vuokralla komeassa kotipesässään seitsenvuotisella sopimuksella.

– Ehkä noin 300 000 euroa ja kahden vuoden aikana käytännössä joka päivä rakentamassa vaimon kanssa. Täytyy kyllä myöntää, että olihan se nyt sellainen savotta… Jos alkaisi ajattelemaan negatiivisesti, niin ei mitään tapahtuisi. Kyllä minä tiedän, että ”kusen itseäni silmään” näissä jutuissa joka kerta, ”Enska” nauraa.

Ja sitten siihen klassiseen kysymykseen, miksi jousiammunta ja kaikki tämä työ?

– En minä osaa vastata.

Tässä vaiheessa Arja-vaimo ottaa perheen puheet itselleen.

– Minä jäin heti lajiin koukkuun 1989. Huomasin tämän olevan heti minun laji: keskittymistä, jopa meditiivistä. Tässä lajissa on niin ihania ihmisiä, aivan valtavan hieno yhteisö.

Enska nyökyttää vieressä hyväksyvästi edelliseen.

– Tiedätkö, kun kaikki ikäluokat kisaavat yhdessä, niin tämä laji yhdistää ihmisiä iästä tai asuinpaikasta huolimatta. Ja onhan laji niin monipuolinen.

Lehdon pariskunta on edellä mainitun lisäksi lajin parissa tehnyt seuratoimintaa, kilpaillut, ollut tuomarina, järjestänyt kilpailuja, valmentanut, kuuluttanut, tehnyt piiritoimintaa ja varmasti paljon muutakin.

– Kun sitä halua ja intoa on ollut. Kyllä yhdessä tekeminen on ollut meille valtava voimavara, Lehdot toteavat katsoessaan toisiaan.

Haastattelu päättyy ja viisi minuuttia myöhemmin Lehdot ovat jo pystyttämässä kisapaikkaa Lahden urheilukeskuksen nurmella muuta väkeä sinne apuun odottaessaan.

Helmikuussa Ensio Lehto palkittiin taustavoimana Urheilugaalassa lajin eteen tekemästään työstä.

L-halliin pääsee tutustumaan sen FB-sivujen kautta: https://www.facebook.com/profile.php?id=100088823750764&locale=fi_FI

Teksti: Toni Flink, kuva: Roosa Vilkanen

”I don´t like cricket oh no. I love it. (En pidä kriketistä, en todellakaan. Rakastan sitä.)”  Näin lauloi aikoinaan legendaarinen reggaetähti Bob Marley. Naisten kriketin historiallisen ensimmäisen SM-turnauksen aikana lauantaina Lahdessa SM-viikolla oli helppo löytää tämä fiilis kentän reunalta sekä kentältä. 

On aistittavissa isoa rakkautta omaan lajiin, maailman toiseksi suosituimmaksi urheilulajiksi. Suomessa lajin harrastajia on vielä varsin vähän, mutta he ovat sitäkin intohimoisempi joukko.

Empire Cricket Clubin riveissä naisten SM-finaaleissa suuria tunteita olivat hakemassa ja myös saavuttamassa espoolaiset Khullarin sisarukset Rhea, 16, ja Aanchal, 18.

– Isä vei meidät katsomaan ja kokeilemaan lajia. Nyt olemme pelanneet lajia vuoden. Aiemmin toki olemme pelailleen Intiassa käydessämme ystäviemme kanssa kaduilla ja puistoissa. Mutta siellä se vain kuuluu jokapäiväiseen elämään, sisarukset kertovat oman harrastamisensa alusta.

Juuret toki vievät Rehan ja Aanchalin osalta lajiin paljon syvemmällekin. Isä ja äiti muuttivat Intiasta Suomeen 2003 töihin Nokialle. Tuore aviopari muutti tänne pariksi kuukaudeksi, mutta nyt koti on löytynyt täältä jo 20 vuoden ajan. Tänä aikana siis myös tyttäret ovat syntyneet ja löytäneet kotimaakseen Suomen.

– Olin pakostakin nähnyt lajia, kun isä sitä TV:stä katseli. Minusta se oli aina tylsää, enkä innostunut. Koulu oli enemmäm minun juttu ja harrastin toki muita lajeja. Myönnän, että sytyn hieman sisartani hitaammin asioihin, pikkusisko Rhea kertoo.

Isosiskon krikettiliekki oli alkanut palaa jo aiemmin.

– Minä taas tykkäsin katsoa TV:stä krikettiä isän kanssa. Jotenkin kun kokeilimme ensimmäisen kerran lajia se oli minulle tuttua. Rakkaus syttyi välittömästi. Arvostus lajin monipuolisuuteen on suuri, Aanchal hymyilee.

Kun liekki oli syttynyt, sitä oli helppo leimauttaa suuremmaksi lajin suurmaassa Intiassa.

– Olimme viisi viikkoa siellä tapaamassa sukulaisia. Totesimme, että eihän tällaista mahdollisuutta oppia lajia voi missata ja pääsimme Punjabissa akatemiaan treenaamaan. Aamulla herätys viideltä, treenit ja toiset usein alkuillasta. Se oli ammattimaista toimintaa. Mukana oli jopa Intian maajoukkueen pelaajia ja näimme läheltä, miten hyväksi voi lajissa tulla, Aanchal ylistää.

Vertauskuvana sisarusten kokemukseen voisi suomalaisittain ottaa vaikka Takamoto Katsutan ralliopinnot tai kiinalaisten mäkihyppäjien treenaamisen Suomessa. Lajia voi hengiitää ja aistia kaikkialta.

Sisaruksille on oman krikettiuran unelmiakin tietysti jo alkanut löytyä.

– En tiedä olisiko ammattilaisuus mahdollista, mutta kyllä County Cricketin pelaaminen Englannissa voisi olla unelma. Mutta elämässä on niin paljon muutakin, Aanchal miettii.

– En kyllä ole ajatellut tätä paljoakaan. Intiassa esimerkiksi osavaltion tasolla (State level) pelaaminen…no, nähdään tulevaisuudessa, puolestaan pikkusisko toteaa.

– Ja totta kai Suomen maajoukkueeseen pääseminen ja pelaaminen olisi ihanaa. Se olisi hieno askele eteenpäin, siskokset yhdessä funtsivat ääneen.

Entä sitten se lajin viehättävyys?

– Tämä on niin monipuolista ja antaa paljon vapauksiakin. Joukkueessa oleminen on myös iso asia, joukkuekavereiden tuki on tärkeää. Täällä ei ole kielimuuri millainenkaan este ja tässä oppii voittamaan sekä häviämään. Ne on tärkeitä tunteita molemmat, kaksikko listaa.

Tyttöjen pelatessa Suomen mestaruudesta seuraavat äiti Saji ja isä Gaurav tarkkaavaisina kentän laidalla. Isän ylpeys tyttärien lajivalinnasta on ilmeisen suuri.

– Tärkeintä on ehdottomasti, että tytöt urheilevat ja ovat siitä onnellisia. Myös joukkueessa mukana oleminen on hienoa. Totta kai kriketti on hieno harrastus ”herrasmieslajina” jossa lajin henki on tärkeä. Ilman muuta olen ylpeä tyttäristäni niin monella tapaa, yhtenä niistä se että he pelaavat rakastamaani lajia, Gaurav Khullar hymyilee.

Teksti: Toni Flink
Kuvat: Sakari Kuokkanen

Jussi Haapasen ja Niko Nurmion puhuessa rakkasta urheilulajistaan trialista tuntuu välillä kun yksi suu puhuisi.

Se että Haapanen on 54-vuotiaana lajin suomalaisia ikihonkia, kun taas Nurmio 22-vuotiaana nuori tulokas kärkikastiin, ei tunnu tuovan miesten ajatusmaailmaan lajista oikein mitään eroa. 

SM-viikon toisena kilpailupäivänä kaksikko kisasi SM-mitaleista X-trialista Lahden satamassa tasapäisesti. Lopulta nuori haastaja Nurmio sijoittui kilpailun parhaana suomalaisena kakkoseksi ja Haapanen kolmanneksi. Ero perjantaina oli pieni urheilullisesti, mutta kokemuksellisesti siis melkoinen. Herrat olivat muuten kaksi parasta suomalaista kisassa, kun mestaruuteen taituroi ranskalainen Gael Chatagno.

Haapanen on Suomen mestari niin trialissa ulkona, X-trialissa sekä 90-luvulta hallitrrialissakin. Nurmio taas nyt mm. SM-hopeamitalisti x-trialin puolelta. 

Haapanen ”hurahti” lajiin tavallaan vahingossa, naapurin isännän kautta.

– Ajelin mopolla maatilallamme Vammalassa ja kaverini oli nähnyt trialia TV:ssä, joka nyt oli melkoinen sattuma 70-80-luvun taitteessa. Naapuri oli aktiivinen paikallisessa moottorikerhossa ja sitä kautta tuli sitten lähdettyä mukaan katsomaan lajia, Jussi kertoo yli 40 vuoden takaista lajikipinänsä syttymistä.

– Kaikki alkoi ihan nollasta, ei me tiedetty mistään mitään. Jämsään sitten mentiin ensimmäisiin kilpailuihin Tunturilla. Siellä katseltiin sitten mitä muut tekee ja alettiin opetella lajia yrityksen ja erehdyksen kautta, Jussi nauraa.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin oli Nikon vuoro sitten katsella mm. Jussia oppiakseen lajissa. Toki harrastus moottorivälineiden kanssa alkoi jo 2-vuotiaana.

– Isältä löytyi trialpyörä kotoa jo ennen syntymääni. Minä aloitin 2-vuotiaana mönkijällä ja 5-vuotiaana sitten automaattimopolla trialin. Voi siis helposti sanoa, että tämä on ollut mun laji aina, Niko nauraa.

Molemmat lajiosaajat kertovat samoja asioita lajin vaatimusten suhteen: kehonhallinta, fyysinen kunto, virkeä mieli, välinen hallinta, rytmitys, kontrolli.

Trialissa ei saa olla kiire: ei radalla, mutta ei myöskään sen ulkopuolella.

– Kehitykselle pitää antaa aikaa. Itse olen käyttänyt kolmen vuoden projekteja. Tässä lajissa ei saa olla höyryäjä, vaan suunnitelmallinen ja niitä uskollisesti toteuttava, Jussi sanoo. Myöntää toki samalla joskus ärräpäitäkin toki lentävän.

Entä sitten kahden sukupolven ajatuksen lajin viehätyksestä?

– Edelleen minulla tämä on itsensä haastamista, en minä osaa oikein selittää. Nautin vain pahoissa paikoissa ajamisesta, toteaa jo pitkään Ylöjärvellä asunut ja Riihimäen Enduroseuraa edustava Haapanen.

– Moottorivehkeet ovat aina kiinnostaneet pyörämäärästä riippumatta. Kyllä se on perintöä isältä. Oma kehittyminen kannustaa harrastamaan ja itsevarmuus kasaantuu. Se on upea fiilis, Nurmio komppaa. 

Yhdessä asiassa herroista löytyy kuitenkin selkeä ero, luonnollisesti. Siinä missä Haapanen nautiskelee pääosin itsensä haastamisesta, Nurmio tähyää yhä korkeammalle.

– Tänä vuonna olen päässyt ajamaan pari EM-kisaa, joka on sitten helpottanut myös sponsorien hankintaa. Olen pystynyt näyttämään osaamistani, Espoon Mootorikerhon tulevaisuuden nimi iloitsee.

– Viime syksynä lopetin. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Pitää lainata Janne Ahosta ja sanoa, että en enää sano koskaan lopettavani. Joskus en sitten vaa, enää ole täällä, Haapanen puolestaan naurahtaa.

X-Trialin perjantaina SM-finaali on nähtävissä Yle Areenassa

https://areena.yle.fi/1-66121413

Kaikkiin SM-viikon tapahtumiin on yleisöltä vapaa pääsy.

Teksti: Toni Flink
Kuvat: Roosa Vilkanen